"Missä lapsi on?"
"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."
"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä se rauhoittaisi pienokaista."
"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."
"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää? Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan lähtee tietysti intiaanipoikakin."
Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.
Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.
Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle, joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän oli saapuvilla.
Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen tummat silmänsä säteilivät riemusta.
"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän sinä oletkin!"