"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.
"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi hymyillen katseli lapsia.
"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"
"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."
"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"
"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."
Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.
"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä sitten."
Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.
Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.