"Miksi?"
"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on sodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat hänet surmanneet."
Nuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään ilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero säikähti nähdessään hänen tuskansa.
Viimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt silmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: "Sisareni, rakas pikku siskoni!"
Hetkisen kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi: "Hukkunut liekkeihin?"
"Niin ihmiset siellä sanoivat. Herraskartano syttyi yöllä tuleen; señora pelastui, señoritasta ei ole löydetty jälkeäkään sen koommin, hän on palanut tuhkaksi."
"Ei, ei!" huusi nuorukainen äkkiä. "Ei, Jumala ei sellaista koskaan sallisi — ei, ei!"
Ponnistaen kaikki voimansa hän hillitsi suunnattoman tuskansa ja sanoi jäätävän levollisesti: "Kiitän sinua. — Tenanga!"
Tenanga, joka uskollisen koiran tavoin aina oli Pablon lähellä, riensi paikalle.
"Käske satuloimaan parhaat hevoset matkaa varten. Me lähdemme del Rocaan. Pian!" Osoittamatta vähääkään ihmettelyä Tenanga riensi paikalla noutamaan hevoset. Pablo, joka yhä oli miltei kammottavan tyyni, meni huoneeseensa, pukeutui metsästyspukuun, heitti viitan ylleen, otti rahaa ja pyssynsä ja riensi alas.