"Minä olen rauhallinen, don Esteban, olen vain tullut hänen haudalleen rukoilemaan."
"Se on kauhean surullista; niin nuori ja kaunis."
"Ja niin hyvä."
Oli jo yö, ja tilanhoitaja opasti molemmat nuorukaiset makuupaikkaan. He olivat molemmat väsyksissä, olivathan he pieniä levähdyksiä lukuunottamatta yhtä mittaa istuneet hevosen selässä. Mutta siitä huolimatta uni pakeni Pablon silmiä.
Heti aamun valjetessa kuninkaitten jälkeläinen nousi vuoteeltaan ja astui ulos.
Aamuvalossa näyttivät ennen niin komean kartanon mustuneet rauniot vielä surullisemmilta kuin edellisenä iltana.
Hitaasti, murheellisena Pablo astui pitkin raunioita.
Kappaleen matkan päässä kulki Tenanga, joka ei koskaan jättänyt häntä yksin.
Puoleksi hiiltyneelle hirrelle, joka oli kaatunut siinä kohdin, missä Marian huone ennen oli ollut, vaipui Pablo istumaan peittäen kasvot käsiinsä. Syvässä surussaan hän ei huomannut, miten Tenanga innokkaasti tutki maaperää.
Erään ulkorakennuksen takaa astui esille sama vanha vaquero, joka oli lähetetty johtamaan sotamiehiä vuoripolkua myöten silloin, kun Lerma oli del Rocassa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Pablon.