Kuninkaan lapsi.
Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä täällä yksinäinen puu.
Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.
Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia etelää kohti.
Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu, josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.
Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien hevostensa vauhtia.
"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä, jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.
"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike [= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla kielellä.
"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."
"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo joutua ikuiseen pimeyteen."