"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."
"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."
Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"
"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä katoaa heidän joukkoonsa."
"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."
Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä minun käteni toimesta."
Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa sanat, mutta hän oli ääneti.
He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.
Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.
"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut nelistämään!"