"Ne ovat hyvässä turvassa, kuten näet, varkaita ei täällä ole."
Oli mahdotonta huomata, epäilikö intiaani heidän kuulleen hänen ja mulatin välisen keskustelun. Pablo piti viisaampana olla olevinaan mistään tietämättä.
"Olemme siis turhaan riistäytyneet unesta", sanoi hän. "Mutta koska aamu jo on valkenemassa, emme enää viitsi lähteä makuulle. Toimita tulta ja hanki meille aamiainen, sitten lähdemme matkaan."
"Tahtosi mukaan."
Sillä aikaa kun ukko meni sisään herättämään eukon, jolle hän kuiskaten puheli, nouti Tenanga satulat ja suitset ja nosti näppärästi maissinoljet takaisin paikoilleen.
Alkoi jo valjeta, ja jonkin minuutin kuluttua värehtivät ensimmäiset päivänsäteet tummansinisellä taivaalla.
Mutta Tenanga ei huomannut luonnon ihanaa heräämistä, ei kirjavahöyhenisten pikkulintujen suloista laulua; hän katseli vain pohjoista kohti kukkulain yllä nähdäkseen vielä vilahduksenkin mulatista, mutta turhaan. Sitten hän loi ikäänkuin ohimennen silmänsä maahan ja painoi tarkoin mieleensä mulatin ja hänen muulinsa jäljet.
Pablo oli sillä aikaa käynyt tallissa, jossa hevoset olivat hyvissä voimissa.
Intiaanieukko toi nuorukaisille, jotka olivat istuutuneet plataanin varjoon, kahvia ja maissikakkuja.
"Sinä olet ollut ystävällinen meitä kohtaan, muoriseni, ota tämä kiitokseksi", sanoi Pablo. Hän ojensi eukolle hopearahan, jonka tämä ilosta säihkyvin silmin otti vastaan. Hänellä oli tuskin koskaan ollut penniäkään omaa rahaa.