Kaikki oli autiota ja yksinäistä.
Hän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein suurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, joka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä pimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.
Hän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä kohosi hänen silmäinsä ja puun välille.
Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.
Hän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa. Koska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui hän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu hälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.
Pyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti hänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt tunkeutumaan. Häntä vilutti.
Hetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas korvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.
Pablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni häntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta esiin sukeltaen seiso; hänen edessään — Tamay.
"Tamay!"
"Jungunan poika!" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei intiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.