Ennenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman intohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut usvaan kuin aave.
Pablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut sisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen pitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn julmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.
Vihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen. Tuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva leijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi jälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata, mihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan seurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään, mutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa salli, merkkipuun luo.
* * * * *
Ahtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten ja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja. Lähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja nähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon tuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin, kuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos kantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni majaan.
Pienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria matalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä kalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina eteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja tahdottomalta.
Eukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.
"Nyt valkokyyhky syö ja juo", hän sanoi ystävällisesti espanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.
"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu heikoksi ja ruumiskin."
"Mitä te minulle aiotte?" kysyi Maria valittavalla äänellä.