Vaimo huojutti päätään edestakaisin.
"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman heimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen hänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat olleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään."
"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä", puuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, "vain pois; he tappavat minut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!"
"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka."
Maria risti kätensä ja sanoi hiljaa: "Minä kuolen muutenkin, jos minun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani."
Sitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.
Vaimo meni hitaasti ulos.
Tamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta poistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja vartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin oman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen sekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen, mutta hän pelkäsi kovin Tamayta.
Omituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen suopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas. Suopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.
Nyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon kohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti neidolle.