Ennenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan maya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: "Jos nimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes Onnen talo: sinä annoit sisareni takaisin."
Sitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten, jossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta saatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja alkoivat taas laskeutua.
Vihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon, jonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne heidän hevosensa olivat jääneet.
Kuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata, pani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan vihellyksen.
Tuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.
Korskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja kimo nelisti heitä kohti.
"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!"
Kimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli mielissään isäntänsä silittelystä.
"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun."
Mariakin silitti ratsua.