"Minusta nähden", murisi mies äreästi. "Ota vain, ja laittautukaa tiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme."
"Mutta en ilman Pabloa", sanoi Maria hädissään, "hän on minun veljeni".
"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen Pablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia he ovat eikä muuta. Tule."
He ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan silmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.
"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni." He jatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.
Pablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen taivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa taas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista kokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.
Hän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja astui hattu kädessä heidän luokseen.
"Mitä tahdot, intiaani?"
"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle."
"Señorita d'Irala", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, "ei suinkaan don Antonion tytär?"