Pablon ihastus sotaisasta näystä oli vielä suurempi kuin hänen hämmästyksensä tuosta hänen mielestään suunnattomasta sotilaiden paljoudesta.
Villeiltä nuo miehet tosin näyttivät, mutta he olivat hyvin aseistettuja ja taisteluun tottuneita.
Kun Pablo lähestyi ja he näkivät kuningasten tähden hänen rinnassaan, he kohottivat myrskyisiä riemuhuutoja. Pablo ratsasti molempien rintamain välitse tervehtien sotilaita, jotka olivat tulleet vapauttamaan nuorta kuningastaan. Loistavat silmät sanoivat hänelle kaikkialla, kuinka suuri oli heidän ilonsa saadessaan nähdä hänet.
Sitten Pablo ratsasti takaisin kartanoon, ja hänen soturinsa leiriytyivät uudelleen.
Tuskin hän oli Aranan ja upseerien kanssa ehtinyt taloon, kun etuvartijoilta tuli ilmoitus, että kaksi kenraali de Lerman lähettämää upseeria pyysi päästä kenraali Aranan puheille.
"Sinun täytyy ottaa heidät vastaan, Pablo."
"Olkoon menneeksi."
"Mitä aiot heille sanoa?" kysyi Arana hyvin vakavasti, "nyt on hetki, jona sinun tulee punnita sanojasi".
"Padrino", sanoi Pablo, "ne ovat minua siellä kohdelleet kuin orjaa, kuin elukkaa, siksi, että olen intiaani. He saavat tuntea, että minä — minä — että heidän kohtalonsa on minun käsissäni."
"Ymmärrän suuttumuksesi, Pablo, mutta sinun täytyy se hillitä. Mitä sinä sanoisit Lerman lähettiläille?"