Kaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä. Muuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan sydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: "Anda hermosa! Anda dulce! Astu kauniisti! Astu hiljaa!" Ja rauhoittuneena kantoi muuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.
Yhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella puolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä satulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin, jotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen kasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun hänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.
Silloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut heidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta tunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa. Sitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: "Sinulla oli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että näkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä, joka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua, jos pojalle mielitään mitään pahaa!"
"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt tuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti nyt, hän saattaisi ymmärtää meitä."
Pablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut aivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen jatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle tielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas kannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.
Täällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon johtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.
"Meidän täytyy odottaa", sanoi johtaja, "hän ei ole siellä."
Autiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään seuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.
Pablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet mayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä ankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään pakoon.
Pablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä ennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan edessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä suojellakseen.