Hänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa taas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn nuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän vastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä voimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin paahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä kurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten väsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.
Auringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä, jotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten tähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas syvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina lähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin matkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle, ja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää. Hairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit ylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan aivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain pikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu ja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat hirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää ruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.
Viehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan ollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut isänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri ilmanalojen ominaispiirteet.
Rannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala ja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi pohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan ympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja aika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden kauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka muinoin oli vuoria nostellut.
Ratsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama legua [= 5,5 km] ihanaa seutua.
Toisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui heidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä kanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin laskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti lähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi kädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del Rocassa oli kuiskannut: "Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema", ja hän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen tarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli syöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä, maan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain, että hänen henkensä oli vaarassa.
Hän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui sitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.
Kun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa polkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla polulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä vuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain kiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman vaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.
Hitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen taakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.
Nyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä, kuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli vain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään kuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen päähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.