Pablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen jalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.
Mayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.
Jotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä soihtuina edellä ratsastaessaan.
Pablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden ratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse, joiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota tietä pitkin pohjoista kohti.
Ääneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.
Mutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.
Mitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne? Nyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain häntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä surmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa? Nähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten olisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet pakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään sanonut. Mutta miksi? Miksi?
Sitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta ainakin toistaiseksi se oli mahdoton.
Silloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon terävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: "Kuninkaitten jälkeläinen", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.
Monta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon levähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja Pablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.