Pako.
Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.
Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä: "Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."
Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin, joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.
Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä, jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.
Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun uhriksi?
Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei voinut olla.
Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen, mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet; yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja; mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?" oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki, hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan, kuten kuninkaan arvolle sopi.
Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?
Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja jossa punanahat olivat vain orjia?