Kuinka kohtalo oli hänelle kova.
Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas haihtui syvään pimeyteen.
Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän nyt hänet hylkäisi?
Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.
Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät, eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.
Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.
Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.
Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.
Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.
Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen. Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä komeromaisia syvennyksiä.