Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.
Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.
Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.
Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi oli asettunut.
Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo, koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten, tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan riemukkaasti puukkoonsa.
"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.
Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.
Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.
Käärmekö se oli?
Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.