"'Pelkäätkö nyt, Filip?' kysyit minulta.
"'En', vastasin. 'Ollessani kanssasi, Amine, en pelkää mitään.'
"'Olemme nyt jälleen Hyväntoivonniemen luona', sanoit, 'ja täältä mahdollisesti voit löytää isäsi. Katsokaamme tarkasti ympärillemme, sillä jos kohtaamme laivan, on se varmasti hänen. Ei mikään muu kuin kummituslaiva voi pysyä pinnalla tällaisessa myrskyssä.'
"Kiidimme vuorenkorkuisten aaltojen yli ja vihdoinkin huomasimme erään laivan, jota hirmumyrsky lennätteli sinne tänne.'
"'Tuolla on isäsi laiva, Filip!' huusit sinä.
"Lähestyimme sitä nopeasti, he huomasivat meidät ja käänsivät laivansa vastatuuleen. Laskimme sen sivulle, meille heitettiin nuoratikkaat ja vaikka ei mikään vene olisi voinut kestää aalloissa, ei simpukallamme ollut mitään hätää. Katsoin ylöspäin ja näin isäsi, Amine, ja kuulin hänen antavan käskyjään. Riuhtaisin kalleuden poveltani näyttäen sitä hänelle. Hän hymyili seisoessaan komentosillalla ja pitäessään kiinni rikistä. Aioin juuri kiivetä laivaan, sillä köysitikkaat oli heitetty minulle, kun kuulin kauhean huudon ja muudan mies hyppäsi laivan laidalta simpukkaamme. Huudahdit, liuvuit pois laidalta ja katosit laineihin, ja samassa silmänräpäyksessä erosi simpukka ajatuksen nopeudella laivasta sijaasi tulleen miehen ohjaamana. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän ruumistani. Käännyin katsomaan uutta toveriani ja näin Schriftenin, tuon silmäpuolen roiston, joka hukkui joutuessamme haaksirikkoon Taffel-lahdessa.
"'Ei, ei! Ei vielä!' huusi hän.
"Toivottomuudessani ja raivoissani pukkasin hänet simpukasta mereen, jonne hän katosi.
"'Filip Vanderdecken', sanoi hän uidessaan pois, 'tapaamme vielä toisemme!'
"Inhoten käänsin pois pääni, ja samalla täyttyi vesisimpukkani ja upposi. Taistelin veden alla ja minusta tuntui kuin olisin vajonnut yhä syvemmälle, mutta en tuntenut mitään tuskia. Silloin heräsin."