"Mitä sinä nyt teet?" kysyi pappi. "Etkö pelkää häiritseväsi äitisi lepoa? Aiotko ruveta varastamaan, ennenkuin hän on kuollutkaan?"
"En pelkää ollenkaan häiritseväni äitini lepoa, hyvä isä", sanoi Filip, "sillä nyt hän on päässyt autuaitten asuntoihin. En varastakaan, sillä koko hänen omaisuutensa on nyt minun. En hae kultaa, vaan erästä vanhaa avainta, joka on piilossa tuossa salalaatikossa jota en osaa avata."
"Sanoit, poikani, että äitisi on kuollut saamatta lohdutusta pyhältä kirkoltamme. Miksi et lähettänyt sanaa minulle?"
"Hän kuoli niin äkkiä pari tuntia sitten syliini, etten ennättänyt. Olen pahoillani, ettette ollut täällä, mutta en ole ollenkaan huolissani hänen sielustaan."
Pappi raotti vuodeverhoa, pirskoitti ruumiille vihkivettä ja sittenkuin hän oli hiljaa rukoillut hetkisen, kääntyi hän Filipin puoleen.
"Äidin kuoleman pitäisi oikeastaan panna sinut itkemään, Filip, mutta kuitenkin huomaan, että ennenkuin hänen ruumiinsa on kylmennytkään, rupeat etsimään tuollaista mitätöntä kapinetta."
"Minulla ei ole nyt aikaa itkemiseen eikä valittamiseen, isä, sillä minulla on muutakin ajateltavaa ja paljon tekemistä. Tiedättehän, että rakastin äitiäni äärettömästi."
"Mutta mitä avainta sitten oikeastaan haetkaan, Filip?"
"Haen tuon huoneen avainta, joka on ollut suljettuna niin monta vuotta. On aivan välttämätöntä, isä, että tutkin sen."
"Olen kuullut puhuttavan tuosta lukitusta huoneesta ja tiedän myöskin, ettei äitisi halunnut milloinkaan sanoa, miksi sitä ei ikinä avata. Kysyin sitä häneltä kerran, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä minulle. Pysyin kuitenkin vaatimuksessani, mutta silloin hän rupesi antamaan minulle niin sekavia vastauksia, että luovuin yrityksestäni. Äitisi mieltä painoi varmasti joku raskas salaisuus, jota hän ei kumminkaan ilmaissut minulle milloinkaan. Sano minulle, uskoiko hän sinulle tuon salaisuuden ennen kuolemaansa."