Filip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen katsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien kuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää käsiensä varassa.
"Ole rohkea, Filip", sanoi hän. "Tämä oli todellakin ikävä yllätys, jonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme mitään mahda. Kohtalomme on sellainen."
"Ei sinun, vaan minun kohtaloni", vastasi Filip kohottaen päätään, "sillä miksi pitäisi sinun jakaa —"
"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi kuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi ennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian."
"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?"
"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä."
"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen."
"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun tulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä papeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä tuolle Schriftenille?"
"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston läsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi häntä?"
"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta mielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois."