Toiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja hukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen alla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften katseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.
Taistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. "Olen nyt kostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut", ajatteli hän, "mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun." Ja nyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää, kätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa kootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan, ettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme, olivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän voitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.
Lukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut enää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen tuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden kesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä paljon.
Vaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan Schriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen katkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa ja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä katsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran tavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut tukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että Schriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt samalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän välittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.
Tuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo parin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi tuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä tyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi tuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä surusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin viereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi nähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin kookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja Amine hymyili suloisesti unissaan sanoen: "Filip", kun hän äkkiä heräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän tuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi oli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa sitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä tarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen tavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen vieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt. Filip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän pani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän seisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.
"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt, jos vain voit!" huudahti hän vetäen syvään henkeään.
Taistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian myöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he ennättivät apuun.
Filip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee, eivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän rahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti nukkumaan.
Nähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta lautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.