Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin, ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi. En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta, ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei, se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen tapahtumista.'"
Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta. Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.
He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.
"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen vyötään.
"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta —"
Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa. Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan viidakkoon alastonta Krantzia.
"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.
Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.
"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."
Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu ystävänsä kaikissa vaaroissa.