"Mitä sanoin silloin, Filip?" keskeytti äiti levottomasti.
"Sinä huusit ja sanoit tuolla huoneessa olevan tarpeeksi rahaa meidän pelastukseksemme, mutta sitten vannoit mieluummin kuolevasi kuin koskevasi niihin. Nyt haluan tietää, mitä tuolla huoneessa on ja miksi se on ollut lukittuna niin kauan. Ellen saa tietää sitä, lähden merelle."
Äiti, joka oli istunut paikoillaan kuin kuvapatsas Filipin puhuessa, raotti nyt huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei voinutkaan puhua mitään. Hänen silmänsä loistivat, kun hän painoi kädellään oikeata kylkeään kuin hän olisi tuntenut siinä kovia tuskia. Vihdoin hän lysähti kokoon veren tulviessa hänen suustaan.
Filip hyppäsi alas pöydältä, otti hänet syliinsä ja laski hänet sitten leposohvalle, mutta hänen kauhukseen ei veri kuitenkaan lakannut vuotamasta.
"Voi äiti, mikä sinulle tuli?" huudahti hän suunniltaan levottomuudesta.
Äiti kääntyi hieman, ettei veri, jota virtasi lumivalkoiselle lattialle, tukehduttaisi häntä.
"Rakas äiti, sano minulle jos vain voit, mitä voin tehdä auttaakseni sinua?" pyysi Filip peloissaan. "Laupias Jumala, mitä tämä oikeastaan onkaan?"
"Kuolema, lapseni, kuolema", kuiskasi äitiraukka menettäen sitten tajuntansa.
Kauhistunut Filip poistui nyt nopeasti kotoaan hakien avuksi pari naapurivaimoa. Ne rupesivat heti herättelemään äitiä henkiin, ja Filip riensi sillä aikaa erään lääkärin luokse, joka asui noin penikulman päässä. Herra Poots, lääkäri, oli pieni roistomainen ja saita henkilö, mutta hyvin taitava ammatissaan. Hän sattui olemaan kotona silloin kun Filip tuli pyytämään häntä mukaansa.
"Kyllä tulen", sanoi Poots, joka ei osannut kieltä täydellisesti, "mutta kuka maksaa vaivani, herra Vanderdecken?"