Amine hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut mitään.
"Olen utelias tietämään, missä hän säilyttää rahojaan", sanoi Poots. "Muistaakseni sanoi hän lähtevänsä merelle ensimmäisessä sopivassa laivassa. Kuka pitää huolta hänen rahoistaan hänen poissaollessaan?"
"Minä, isä", vastasi Amine.
"Ah, vai niin? No sen me kyllä varomme, etteivät ne häviä. Laivahan voi joutua haaksirikkoon."
"Sinulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa, isä. Varjele sinä vain omaa kultaasi."
Hän pani hopea-astiat takaisin kaappeihin, lukitsi ovet ja otti avaimet mukaansa mennessään valmistamaan aamiaista. Vanhus jäi huoneeseen ja katsoa tuijotti noihin lasiovien takana oleviin kallisarvoisiin esineihin. Hänen silmänsä olivat kuin naulattuina niihin, ja hän mumisi alituisesti: "Kaikki tuo on siis hopeaa."
Kun Filip tuli alakertaan, hämmästyi hän ja tunsi olevansa kiitollinen huoneessa tapahtuneesta muutoksesta. Hän käsitti heti, kuka sen oli saanut aikaan. Amine toi nyt aamiaisen sisään ja vaikka he eivät puhuneetkaan, sanoivat heidän silmänsä sitä enemmän. Istuutuessaan pöytään näyttikin Filip paljon iloisemmalta ja rauhallisemmalta.
"Herra Poots", sanoi hän lopetettuaan, "aion antaa taloni haltuunne ja toivon teidän viihtyvän täällä. Puhun tyttärenne kanssa kaikista tarpeellisista korjauksista ennen lähtöäni."
"Aiotte siis poistua luotamme, herra Filip, lähteäksenne merelle. Vieraiden maiden katseleminen mahtaneekin tuntua paljon mukavammalta kuin oleskeleminen täällä kotona. Milloin aiotte matkustaa?"
"Lähden Amsterdamiin tänä iltana sopimaan matkastani, mutta luullakseni tulen vielä takaisin ennen laivaanmenoani."