Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.
Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti, mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman matruusin ohjaamana.
Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana? Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle, eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka voikaan tehdä.
Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä, juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan, oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle. Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen. Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he, "ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan laivaa." — Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui tuulen huminaan.
Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi. Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin, mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui. Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän, että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista, että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin alemmaksi."
Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten. Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet. Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi, mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan näkyvistä.
Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti, että se oli mahdotonta.
Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa, jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana tainnuksiin.
Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä, mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen. Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa. Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen tunkeutuneet olivat hukkuneet.
Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.