— Roisto! karjani Kain vieden suunsa aivan lähelle Hawkhurstin korvaa. Kymmenkertainen kirottu roisto! Sinun pitää kuolla kuin koira kykenemättä kostamaan. Nuorukainen on pelastut ja minä elän!
— Elättekö todellakin? mutisi Hawkhurst, joka vähitellen toipui pelästyksestään.
— Elän! Olen todellakin lihaa ja luuta. Olette kerran saanut tunteakin lihaksieni voimaa, jatkoi Kain pilkallisesti. Ja nyt olen lopettanut. Hyvästi, Francisco! Minä rakastan sinua ja olen todistanut sen. Älä siis vihaa muistoani, vaan anna minulle anteeksi sitten, kun ei minua ole enää olemassa. — Kain kohotti katseensa salin kattoa kohti. — Niin! Tuolla hän on, sinun äitisi! Tuolla hän on. Katso! hän huusi ojentaen molemmat käsivartensa ylös. Hän hymyilee minulle, sinun äitisi hymyilee ja antaa anteeksi —
Lause katkesi kesken. Kainin kohottaessa kätensä Hawkhurst huomasi hänen vyössään puukon, tempasi sen nopeasti ja survaisi sen merirosvokapteenin ruumiiseen.
Kain kaatui lattialle, ja salissa syntyi hälinää. Hawkhurst sidottiin.
— Kiitän teitä, Hawkhurst, sopersi Kain ääni koristen. Teillä on nyt uusi murha vastattavana. Pelastittehan minut kuitenkin siitä häpeästä, jota olisin tuntenut joutuessani kuolemaan hirsipuussa teidän kanssanne.
Niin päättyi kuuluisan merirosvokapteenin elämä. Mies, joka eläessään oli vuodattanut niin paljon verta, sai itse surmansa murhaajan kädestä.
Ruumis vietiin pois, ja valamiehistön tehtävänä oli vain julistaa tuomio. Kaikki vangit julistettiin syyllisiksi lukuun ottamatta Franciscoa, joka lähti syytettyjen aitauksen luota äsken löydetyn veljensä seurassa.
LOPPUSANAT
Miten Edvard Templemore oli tullut siihen vakaumukseen, että se mies, jota hän oli pitänyt kilpakosijanaan, olikin hänen veljensä? Ja miten oli selitettävissä Kainin saapuminen oikeuden istuntoon?