Saamansa määräyksen mukaan Edvard Templemore oli "Comus"-fregatin lähdettyä mennyt hylyksi joutuneeseen "Kostajaan" ja miesten kootessa arvokkaimpia tavaroita laskeutunut kajuuttaan, jonka lattialla oli paksulti vettä. Siellä hän otti vedestä kirjan, joka kellui arkun vieressä ja jonka hän lähemmin katsoessaan huomasi Raamatuksi.
Kummastuen että löysi moisen kirjan merirosvolaivasta, hän otti sen mukaansa palatessaan takaisin "Enterpriseen" ja näytti sitä Claralle, joka heti tunsi sen Franciscon omaksi. Kirja oli suolaisen meriveden läpeensä kastelema, ja kun Edvard hajamielisenä selaili sitä, hän huomasi, että kantta lähinnä oleva puhdas lehti oli liimattu kanteen kiinni ja että siinä oli sisäpuolella kirjoitusta. Puhdas lehti irtosi helposti kannesta, ja hämmästyksekseen hän näki siinä nimen Cecilia Templemore — oman äitinsä nimen! Edvard tunsi tarkoin kertomuksen pelastumisestaan ja tiesi, kuinka yleisesti arveltiin, että hänen äitinsä ja veljensä olivat hukkuneet. On helppo ajatella, kuinka kiihkeästi hän halusi tietää, miten kirja oli joutunut Franciscon haltuun. Hän ei uskaltanut ajatella Franciscoa veljekseen — häntä kammotti ajatella, että hänen läheinen omaisensa olisi merirosvo. Ja vaikka hän oli aikonut viipyä muutamia päiviä, hän noudatti kuitenkin Claran rukouksia. Tytön aseman laivassa saattoi selittää ainoastaan sen omituisen tilan perusteella, josta hänet oli pelastettu. Käytyään vielä kerran laivahylyssä ja sytytettyään sen tuleen Edvard käski levittää "Enterprisen" kaikki purjeet ja lasketti suoraan Port Royaliin.
Saavuttuaan onnellisesti perille juuri tutkintopäivänä hän otti Claran mukaan siltä varalta, että hänen todistuksestaan voisi olla jotakin hyötyä, ja saapui oikeussaliin tutkimuksen ollessa käynnissä.
Hawkhurst oli ampunut Kainia tämän uidessa rantaan. Kain oli ensin uponnut, koska luoti oli tunkeutunut rintaan ja mennyt keuhkojen läpi. Hawkhurstin ja Franciscon tappeli sekä heidän vangitsemisensa oli tapahtunut kallioharjanteen toisella puolella ja Francisco oli nähnyt Kainin vajoavan näkymättömiin ja luuli hänen hukkuneen. Niin ei ollut käynyt, merirosvokapteeni oli jälleen noussut pinnalle ja kahlannut lähimpään luolaan, jonne oli paneutunut maata kuollakseen sinne.
Mutta samassa luolassa oli kaksi kuolettavasti haavoittunutta merirosvoa ja neljä neekeriä, jotka olivat kätkeytyneet sinne. He eivät suinkaan aikoneet ottaa osaa taisteluun, vaan tuumivat lähteä pakoon veneellä, jonka olivat vetäneet rannalta luolaan.
Kain hoippui luolaan, pääsi kuivalle maalle ja kaatui sitten pitkäkseen. Pompeius, joka huomasi miten kapteenin laita oli, tuli avuksi ja sitoi haavan. Kun verenvuoto oli lakannut, merirosvokapteeni virkosi jälleen. Pahasti haavoittuneet rosvot kuolivat eikä heistä välitetty sen enempää.
Vaikka saaren jokainen loukko tutkittiin, jäi tuo luola huomaamatta englantilaisilta merimiehiltä, sillä vesi ulottui vuoksen aikana sen sisäpuolelle asti. Etsijät vangitsivat suurimman osan merirosvoista ja veivät heidät laivaan, mutta Kainia ja neekereitä he eivät löytäneet.
Heti pimeän tultua Kain ilmoitti miehille tuumansa, ja vaikka neekerit tavallisissa oloissa olisivat luultavasti jättäneet hänet oman onnensa nojaan, he kuitenkin nyt tarvitessaan hänen apuaan auttoivat hänet veneeseen, ja se lykättiin vesille.
Kainin pitäessä perää he soutivat Caicos-saarien välisestä salmesta ja ennen päivän sarastusta he olivat jo ehtineet niin kauas, ettei heidän tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni.
Kain oli nyt jonkin verran toipunut, ja kun hän tiesi, että oltiin paikoilla, jossa liikkui pieniä rannikkoaluksia, hän selitti neekereille, että heidät hirtettäisiin jos heitä luultaisiin merirosvoiksi, ja että heidän piti siis sanoa olevansa jonkin pienen, haaksirikkoutuneen rannikkolaivan väkeä. Pompeiuksen avulla hän ajoi partansa niin sileäksi kuin suinkin ja järjesteli vaatteitaan enemmän eurooppalaisittain. Heillä ei ollut vettä eikä ruokavaroja, ja aurinko paahtoi pystysuoraan. Heidän ja Franciscon onneksi heidät korjasi seuraavana päivänä amerikkalainen priki joka oli matkalla Antiguaan.