— Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.
Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene jo kaukana laivasta.
— Lapseni, lapseni! valitti äiti.
— Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen peräsimeen.
Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat — he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että ponnisteleminen oli turhaa.
— Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui pyörtyneeni veneeseen.
VANHAPIIKA
Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.
— Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi herra Witherington.
Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän hämmästyi kuitenkin vähän.