— Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.
— Se on todellakin erittäin huomaavaista.
— Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta…
— Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?
— Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?
Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen, jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.
— Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut, armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?
— Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä kuolemakin.
— Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni — ei, en voi syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.
— Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa, vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?