— Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!
— Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja hansikkaat?
— Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi uponnut.
— Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät kattoon luotuina.
— Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne!
Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä!
Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä, komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri, joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät turvallisesti hänen kotiinsa.
Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet.
— He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle, että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle neekerille, ymmärrättekö, William?
— Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan?
— Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon keittäjättären, toinen Maryn huoneessa.