— Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi keittiössä syntyvän.
— Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on mies.
— No, mitä sitten?
— Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan.
— Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut! Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet — te pidätte juuri siitä väristä.
— En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen.
— No antakaa heidän maata yhdessä sitten.
— Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari.
— Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta.
Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja alkoi mietiskellä itsekseen: