— Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan, suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee kipeäksi, hän syöttää sille pippuria — länsi-intialainen tapa! Lapsilla on vatsa aina kipeänä — onneton serkkuparkani! Minne hän ja se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan… Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni — mutta hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä vielä kerran.
Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti ovelle.
Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut päivällistä kahdeksalletoista hengelle.
— Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären.
— Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että häntä oli häiritty.
— Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi aikaa, siitä voitte olla varma!
— Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne.
Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään.
— Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa mustille — niin, sepä se.
Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta.