Atlantin rannattomalla, auringon valaisemalla ulapalla saattoi silmä erottaa vain yhden ainoan, tuskin havaittavan esineen. Se oli mastonsa menettäneen ja melkein upoksissa kulkevan laivan runko. Hyökylaineet tyrskysivät aluksen partaiden yli, ja niiden peitosta se kohosi näkyviin vain aallonpohjassa, kun vesi virtasi sen sivuporteista ulos.
Näennäisesti laiva oli yhtä vaarallisessa tilassa kuin hukkuva, joka etsii oljenkortta. Mutta todellisuudessa tämä hylky oli uppoamisen vaaralta paremmassa turvassa kuin moni pikapurjehtija, joka myrskyä uhmaten pyrkii nopeasti satamaan.
"Sirkassian", muhkea ja hyvin varustettu laiva, oli lähtenyt puutavaralastissa New Orleansista. Kapteeni oli kelpo merimies sanan parhaassa merkityksessä ja miehistö rotevaa, kunnollista väkeä. Atlantilla laivan oli yllättänyt odottamaton myrsky, ja se oli ajautunut Biskajan lahteen; alus oli saanut vuodon, jota ei ollut voitu ankarimmillakaan ponnistuksilla tukkia. Viisi päivää oli nyt kulunut siitä, kun miehistö oli lähtenyt laivasta kahdella veneellä. Toinen oli miehineen uponnut heti, toisen kohtalo oli tuntematon.
Mutta kaikki eivät olleet lähteneet. Tuossa myrskyn murjomassa, petollisen meren armoilla heittelehtivässä laivahylyssä oli vielä eläviä olentoja. "Sirkassianin" kannella olevassa keittiössä, joka oli onneksi niin lujarakenteinen, että kesti hyökylaineiden ankarat rynnistykset, oli vielä kolme ihmistä, mies, nainen ja pikkulapsi.
Molemmat aikuiset kuuluivat siihen verraten alhaiseen rotuun, jota kauan sitten oli ryhdytty tuomaan kuuman Afrikan rannoilta raatamaan muiden hyväksi. Lapsi, joka lepäsi naisen rinnoilla, oli eurooppalaista syntyperää ja tällä hetkellä kalman kalpea yrittäessään turhaan saada ravintoa kuihtuneesta imettäjästään. Vesihelmet kierivät naisen mustilla poskilla, kun hän vuoroin puristi lasta rintaansa vasten, vuoroin kääntyi suojan puolelle varjellakseen sitä vaahdolta, jota jokainen aalto ryöpytti heidän ylitseen. Välittämättä mistään muusta kuin pienestä hoidokistaan hän istui äänetönnä, vaikka vapisi vilusta, sillä vesi huuhteli hänen polviaan joka kerran laivan kallistuessa tavallista enemmän. Vilu ja pelko olivat muuttaneet hänen kasvojensa värin; ne näyttivät nyt keltaisilta tai vivahtivat vähän kuparinruskeaan.
Mies istui häntä vastapäätä rautaisella tulisijalla, joka ennen oli ollut lämmön ja valon lähde, mutta nyt kelpasi ainoastaan istuinpaikaksi alakuloiselle, uupuneelle raukalle. Hänkään ei ollut virkkanut mitään moneen tuntiin. Veltot kasvolihakset, paksut ja pitkät huulet, jotka törröttivät kaukana syvälle vajonneista poskista, terävät sarvennystyrän näköiset poskiluut ja silmät, joista valkuaista tuskin näkyi lainkaan, saivat hänet näyttämään vielä surkuteltavammalta kuin nainen, jonka ajatukset olivat kiintyneet ainoastaan lapseen eivätkä häneen itseensä. Mies näytti kuitenkin vielä tarkoin tuntevan ja huomaavan kaikki, vaikka hirveät kärsimykset olivat ilmeisesti turruttaneet hänen muut sielunkykynsä.
— Voi minä kurja! voihkaisi neekerinainen pitkän vaitiolon perästä, ja hänen päänsä vaipui taaksepäin uupumuksesta.
Mies ei vastannut, mutta naisen ääni havahdutti hänet; hän ojentautui eteen päin ja raotti vähän ovea luoden silmäyksen vastatuuleen. Kuohuva vaahto ryöpsähti suoraan vasten hänen lasimaisina tuijottavia silmiään hämärtäen näköalan; hän huokasi syvään ja vaipui takaisin entiseen asentoonsa.
— Mitä kuuluu, Koko? kysyi nainen ja peitti lapsen vielä huolellisemmin. Epätoivoinen katse oli miehen ainoa vastaus.
Kello oli nyt kahdeksan paikoilla aamulla ja merenkäynti asettumaan päin. Päivällisaikaan he havaitsivat vilahdukselta auringon, jonka säteet tunkeutuivat sisään lautaseinän raoista.