Neekeri näkyi vähitellen virkoavan eloon, hän nousi lopulta ja sai suurella vaivalla oven uudestaan auki. Meren raivo oli jo vaimentunut, ja ainoastaan sattumalta hyökyivät laineet yli laivan. Pidellen lujasti kiinni pihtipielestä Koko kurottautui laivan partaalle ja tarkasteli taivaanrantaa.
— Mitä sinä näke, Koko? kysyi nainen, joka oli huomannut miehen tähystelevän johonkin tiettyyn suuntaan.
— No, Juumala kiitos! Minä ole näke jokin, mutta ole paljo suolavesi silmä, ei näke selvä, vastasi Koko hieroen silmistään suolaa, joka oli kiteytynyt hänen kasvoillensa aamun kuluessa.
— Mikä se oli muoto, Koko?
— Peeni pilvi, vastasi mies astuen keittiöön ja istuutuen syvään huoaten entiselle paikalleen tulisijalle.
— Voi minä kurja! huudahti neekerinainen. Hän oli nostanut peitteen tarkastaakseen lasta ja huomasi tämän voimien yhä riutuvan.
— Peeni Edvardi parka, tosi ole, hän ole kovin sairas… hän kuole pia, minä pelkä. Katso, Koko, ei hengitä kauva.
Lapsen pää painui alas imettäjän rinnoilta, elonkipinä näytti sammuneen.
— Judy, sinä ei ole maito lapse; jos ei saa maito, kuinka taita elä? Ahaa, Judy! Minä pistä pikkusorme häne suu! Jos Edvardi ei ole kuollu, hän ime.
Koko pisti sormensa lapsen suuhun ja tunsi heikkoa imemistä.