— Judy! huusi Koko. — Edvardi ei veelä ole kuollu. Koita veelä, onko peeni pisara!
Judy raukka pudisti surullisena päätään ja kyynel kieri poskelle. Hän tunsi, ettei luonto voinut enempää.
— Koko, hän sanoi kuivaten kädenselällä poskensa, minä anta vaikka sydänveri Edvardille, mutta maito ei ole… se vallan loppu.
Innostuneena siitä sanomattomasta rakkaudesta lapseen, joka ilmeni Judyn sanoissa, Koko sai päähänsä uuden aatteen. Hän otti taskustaan veitsen ja leikkasi sillä tyynesti etusormensa halki luuhun asti. Veri alkoi virrata ja valui sormen päähän, jonka hän pisti lapsen suuhun.
— Katso, Judy! Edvard ime, hän ei ole kuollu! huudahti mies naurahtaen tyytyväisenä kokeensa onnelliselle tulokselle ja hetkeksi unohtaen heidän melkein toivottoman asemansa.
Lapsi virkistyi oudosta ravinnosta ja imi muutaman minuutin sormea hyvin vahvasti.
— Näke Judy, kuinka Edvard pitä kiinni, jatkoi Koko. Ime vaan, Edvard, ime vahva, Koko ole kymmenen sorme, kestä kauan, enne ku kaikki tyhjä. Mutta lapsi oli pian tyytyväinen ja nukahti Judyn syliin.
— Koko, jos mene katso uudesti, lausui Judy. Mies kömpi taas ulos ja silmäili tarkasti taivaanrantaa.
— No, Juumala kiitos, minä nyt näke, Judy, ja Juumala kiitos, minä näke laiva! huusi Koko iloisesti.
— Oh! lausui Judy vähän iloisemmalla äänellä. Sitte Edvard ei kuole!