P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden omana tietonamme.'
— Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa!
Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä.
Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi — ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti herra Templemore-vainajaa — kulmien alta silmäyksiä lapseen ja veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen.
— Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä, sama suu — sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä!
Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan. Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan, muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun. Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan.
Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun tämä sanoi lähtevänsä merille.
Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja lempipelistään whististä.
Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä, jotka kerran olivat olleet elossa.