— Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta ole kovin vakava.
— Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään?
— Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti, tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi, mutta te rankaisette minua myötäänsä.
— Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi.
— He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen.
— Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne rangaistus häneen vaikuttaa.
— Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin. Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle.
-. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti.
— Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja kumppanienne seurassa tuolla alhaalla.
— Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos kuulee meidän nauravan.