— Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore.
— Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa — tunnen itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall, määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani, jos teille tapahtuisi jotakin pahaa.
— Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö.
— Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan, ettei hän enää nauraisi.
— Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa, milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla.
Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa.
— Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin naurettavan — mutta kohtuullisesti.
Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä.
Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa, eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki. Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan.
Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan, häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni — joka asteli kannella pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka vyöllään — niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun, joka kaatoi hänet kannelle.