Nämä Franciscon sanat soivat kapteenin korvissa hänen kävellessään edestakaisin portugalilaisen laivan peräkannella. Hänen täytyi myöntää, että nuorukainen oli aivan yhtä rohkea kuin hän itse. Hän ihmetteli juuri mitä hänen oli tehtävä Franciscolle, kun Hawkhurst ilmestyi kannelle miehineen, jotka laahasivat kuutta verilöylystä pelastunutta. Nämä olivat piispa, hänen veljentyttärensä, tämän nuori portugalilainen kamarineito, laivan toimitsija, suntio ja lisäksi piispan palvelija. Heidät asetettiin riviin kapteenin eteen, joka katseli heitä ankarin, tutkivin silmäyksin. Piispa uhmasi ylpeästi Kainin katsetta, vaikka tiesikin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut; veljentytär sen sijaan varoi katsomasta merirosvokapteenia silmiin ja vilkui arasti ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä muita vankeja ja oliko siinä tapauksessa hänen sulhasensa niiden joukossa. Mutta hän ei huomannut etsimäänsä, näki vain partaisia merirosvonnaamoja ja vereen tahrautuneen laivankannen.
Hän kätki kasvonsa käsiinsä.
— Tuokaa esille tuo mies, sanoi Kain viitaten palvelijaan. Kuka sinä olet?
— Herra piispan palvelija.
— Entä sinä? jatkoi kapteeni.
— Vähäpätöinen kirkonpalvelija. Nyt olen herra piispan seurueessa.
— Ja kuka sinä olet? ärjäisi kapteeni kolmannelle.
— Laivan toimitsija.
— Viekää hänet syrjään.
— Tarvitsetteko noita muita? kysyi Hawkhurst.