— Antaa sen jäädä tähän viereen, tuuli on jo varsin heikko. Puolen tunnin perästä on ihan tyyni. Olemmeko menettäneet paljon väkeä?
— Ainoastaan seitsemän jos olen oikein laskenut, mutta toinen perämies
Wallace on kaatunut.
— No, sitten pääsee joku muu toiseksi perämieheksi eikä pienoinen viranylennys tee haittaa. Ottakaa tusina parhaita miehiämme ja etsikää tarkoin koko laiva. Kyllä täällä vielä täytyy olla joitakuita elossa. Kuulkaapas, lähettäkää vartioväkeä kuunariin; se on nyt värillisten hallussa, ja —
— Entä mitä teemme niille, jotka löydämme tuolta alhaalta? kysyi
Hawkhurst.
— Ne saakoot elää.
— Hyvä on, muuten meidän taitaisi olla vaikea löytää sitä osaa lastista jonka tahdomme, sanoi Hawkhurst ja laskeutui luukusta keräämään kokoon miehiä, jotka parhaillaan etsivät saalista yläkannelta ja kapteenin hytistä.
— Tänne, maltalaiset! Tulkaa pois sieltä ja pitäkää tarkoin silmällä, näettekö mitään laivaa lähistöllä, sanoi kapteeni ja meni peräpuolelle.
Ennen kuin Hawkhurst oli koonnut väen ja lähettänyt sen kuunariin, ilma oli muuttunut aivan tyveneksi.
Missä Francisco oleskeli tuon verisen näytöksen aikana? Hän oli pysynyt koko ajan kuunarin kajuutassa. Kain oli monesti turhaan käynyt hänen luonaan kehottamassa häntä tulemaan mukaan laivan valtaukseen. Nuorukaisen vastaus merirosvon uhkauksiin ja kiivaisiin kehotuksiin oli aina sama:
— Tehkää minulle mitä tahdotte, minä olen tehnyt päätökseni. Tiedättehän, etten pelkää kuolemaa. Niin kauan kuin olen tässä laivassa, en aio ottaa osaa julmuuksiinne. Jos kunnioitatte äitini muistoa, niin sallikaa hänen poikansa koettaa ansaita leipänsä rehellisesti ja kunniallisesti.