Pompeius nyökkäsi ja meni hakemaan kirjaa, mutta kului vähän aikaa, ennen kuin hän tuli takaisin. Hawkhurst oli vähällä menettää kärsivällisyytensä. Vene, joka oli laskettu vesille, oli sangen pieni. Siinä oli purje ja kaksi paria airoja, ja kun siihen oli sijoitettu Franciscon arkku ja muut kapineet, ei siihen juuri muuta olisi mahtunutkaan.
— Joutuin nyt, minulla ei ole aikaa odottaa, hoputti Hawkhurst.
Francisco pudisti usean miehen kättä ja sanoi jäähyväiset kaikille, ja hänen pahimmat vihamiehensäkin tunsivat hiukan sääliä tuota kovaonnista nuorta miestä kohtaan. Vaikka he olivatkin sitä mieltä, että hänen poistumisensa laivasta oli välttämätöntä, he ymmärsivät kuitenkin antaa arvoa hänen rohkeudelleen ja päättäväisyydelleen. Ne ominaisuudet vaikuttivat heihin aina voimakkaasti.
— Kuka soutaa pojan maihin ja tuo veneen takaisin?
— En ainakaan minä, vastasi yksi, se teko painaisi tuntoani iän kaiken.
Kaikki näyttivät olevan samaa mieltä, eikä ketään vapaaehtoista ilmoittautunut.
Francisco hyppäsi veneeseen.
— Ei tässä ole tilaa kenellekään muulle kuin minulle, ja minä soudan itse itseni maihin, hän huusi. Hyvästi, pojat! Hyvästi!
— Seis! Ei se käy laatuun; venettä hän ei saa pitää. Hän voisi päästä pakenemaan sillä saaresta, huusi Hawkhurst.
— Ja miksi poika raukka ei saisi yrittää? vastasi laivaväki. Sallikaa hänen pitää vene.