Vihdoin Francisco saattoi erottaa laivassaolijat. Hän huitoi käsillänsä, mutta häntä ei huomattu; hän huusi ja kiljui, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan. Laiva tuli yhä lähemmäksi, ikään kuin sen kohtalo olisi jo ollut ratkaistu. Kun se oli parin kaapelinmitan päässä karista, huomattiin laivassa vihdoin vaara. Mutta se oli jo liian myöhäistä! Laiva yritti kääntyä laitatuuleen, mutta aalto toisensa perästä ajoi sitä särkkää kohti. Se karahti pohjaan, ainoa pystyssä ollut masto romahti mereen, ja kohisevat aallot riensivät täydentämään hävitystyötä.
HAAKSIRIKKO
Franciscon silmät olivat kiintyneet laivaan, jonka yli aallot vyöryivät kauhistavan rajuina. Kannella näkyi kahdeksan tai yhdeksän miestä tuulenpuolen partaan suojassa. Jokainen aalto, joka murtui laivan kylkeä vasten ja roiskautti vaahtoansa sen yli, työnsi laivaa ylemmäksi karille, niin että runko nytkähti, kunnes se vihdoin oli niin korkealla, että aaltojen raivo jo osaksi lannistui, ennen kuin ne ryntäsivät aluksen kylkeen. Jos laiva olisi ollut vahva ja hyvin rakennettu, se olisi luultavasti voinut kestää myrskyn raivon, kunnes ilma olisi asettunut, ja laivaväki olisi kenties pelastanut henkensä jäämällä laivaan. Mutta alus oli, kuten Francisco oikein arveli, amerikkalainen priki; se oli hyvin kapea ja lisäksi heikonlaista tekoa.
Francisco ei hetkeksikään irrottanut katsettaan tuosta ainoasta esineestä, joka nyt saattoi kiinnittää hänen huomiotaan — hän katseli hievahtamatta ihmisten saapumista tälle autiolle paikalle ja uhkaavaa vaaraa, johon he olivat joutuneet.
Hän huomasi kahden miehen menevän luukuille ja lykkäävän ne tuulen alapuolelle; sitten he menivät alas, mutta vaikka aallot vyöryivät laivan yli ja epäilemättä aika paljon vettä syöksyi avatuista luukuista sisään, eivät kannella olijat kuitenkaan sulkeneet niitä. Mutta arvoitus sai hetken kuluttua selityksen: ensin yksitellen, sitten ryhminä kohosi laivanruumasta elävä lasti — ryöstettyjä Afrikan neekereitä — koko kansi täyteen. Nuo onnettomat orjiksi aiotut olivat kahden englantilaisen merimiehen hyväntahtoisuuden tähden päässeet ulos ruumasta, jotta heillä olisi samanlainen tilaisuus henkensä pelastamiseen kuin muillakin. Mutta kukaan ei yrittänytkään lähteä laivasta. Tiheään pakkautuneina kuin lammaslauma viipyivät kaikki, niin eurooppalaiset kuin neekeritkin, laivassa, vaikka rajut hyökyaallot huuhtoivat sitä alinomaa, ja kun alus tärisi ja kallisteli niiden raivokkaissa hyökkäyksissä, tarttuivat laivassa olijat kiinni, mihin vain käsi osui.
Mutta pian tapahtui muutos. Laivan runko ei jaksanut kauemmin kestää aaltojen raivoa, ja Francisco huomasi, miten se äkkiä katkesi keskeltä kahtia ja kumpikin puolisko kaatui. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja valtameren valkoinen vaahto oli täynnä mustia neekerinpäitä, jotka pyrkivät hietasärkkää kohti.
Ykskaks hirveä aalto viskasi uijat laakealle rannalle, seuraavassa tuokiossa sama aalto imaisi heidät mukaansa takaisin syvyyteen. Niistä, jotka laivan särkyessä olivat joutuneet aaltojen varaan, oli jo puolet kadonnut ainaiseksi. Francisco näki mielenkiihkon vallassa, kuinka haaksirikkoisten lukumäärä alinomaa väheni, kukaan ei ollut vielä päässyt rantaan. Vihdoin hän tempasi ainoan purjenuoran ja riensi rantaan auttaakseen hätään joutuneita, eivätkä hänen ponnistuksensa menneetkään hukkaan.
Kun aallot paiskasivat noita näköjään hengettömiä ruumiita rannalle temmatakseen ne taas mukaansa ja jatkaakseen sitten yhä julmaa leikkiään, Francisco tarttui hukkuviin ja laahasi heitä särkän turvallisempiin osiin, ja hän jatkoi tuota vaivalloista urakkaansa, kunnes viisitoista neekeriä makasi kuivemmalla maalla, jonne aallot eivät enää ulottuneet. Vaikka mustat olivat aivan menehtyneet ponnistuksista ja tainnoksissa, he olivat kuitenkin vielä hengissä, ja jo kauan ennen kuin viimeinen oli kuivalla, oli moni ensimmäisinä pelastetuista tullut lämpimässä auringonpaisteessa jälleen tajuihinsa.
Francisco olisi yhä jatkanut armeliasta työtään, mutta raivoavat aallot olivat nyt pirstoneet keskeltä katkenneen laivan pieniksi kappaleiksi. Koko rannikko oli täynnä pirstaleita ja kaikenlaisia laivan tavaroita, joita aallot paiskasivat maalle ja taas tempasivat takaisin mereen. Francisco sai noista pirstaleista niin ankaria iskuja, että hänen täytyi ennen pitkää hellittää otteensa, ja hän vaipui uupuneena maahan.
Turha olisi ollutkaan enää mitään yrittää. Kaikki laivassa olleet olivat yhtaikaa heittäytyneet mereen, eikä niitä, jotka olivat vielä veden varassa, voinut enää auttaa. Francisco meni katsomaan pelastamiaan neekereitä ja huomasi, että kaksitoista heistä oli tointunut ja asettunut istumaan jalat ristissä. Sitten hän meni kummulle, jossa hänellä oli arkku ja ruokavarat, ja rupesi nyt katselemaan ympärilleen.