Tuuli oli tyyntynyt, aurinko helotti kirkkaasti eikä merenkäynti ollut likimainkaan niin raju kuin äsken. Aallot olivat rauhoittuneet ja vyöryivät rantaan majesteetillisina, juhlallisina maininkeina, ei enää hurjina ja raivoavina niin kuin muutamia tunteja sitten hirmumyrskyn ajaessa niitä edellään. Koko ranta oli täynnä laivankappaleita ja vesitynnyreitä ja aina väliin näkyi neekerien ruumiita kieppuvan ympäri rantatyrskyjen vaahdossa ja sitten katoavan.
Francisco aprikoi kokonaisen tunnin tähystellen ympärilleen ja meni sitten taas sille paikalle, jossa pelastetut istuivat. Neekerit olivat laihtuneita, riutuneita olentoja, mutta he kuuluivat rannikolla asuvaan neekeriheimoon ja olivat siitä syystä pienestä pitäen tottuneet liikkumaan vedessä. Senpä tähden he olivat paremmin suoriutuneet taistelusta aaltoja vastaan kuin sisämaasta olevat orjat, jotka kaikki, samoin kuin eurooppalainen laivaväki, olivat hukkuneet.
Neekerit näkyivät nopeasti virkoavan auringon paahteessa, joka niin kovin rasitti Franciscoa, ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan. Kaikki olivat jo toipuneet, mutta niistä, jotka olivat enimmän avun tarpeessa, eivät toiset välittäneet vähääkään.
Francisco teki heille merkkejä, mutta mustat eivät ymmärtäneet. Hän meni jälleen kummulle, laski lekkeristä vettä tinakolpakkoon ja ojensi sen yhdelle joukosta. Mies tarttui siihen halukkaasti; vesi oli ylellisyyttä, jota saatiin varsin niukasti orjalaivan lastiruumassa. Mies joi pitkään ja olisi tyhjentänyt koko astian, jollei Francisco olisi temmannut sitä pois ja nostanut toisen huulille. Kolme kertaa hänen oli pakko täyttää astia, ennen kuin kaikki olivat juoneet; hän antoi heille myös kourallisen korppuja ja lähti sitten pois heidän luotaan. Hän ymmärsi, että jollei hän noudattaisi varovaisuutta, neekerit anastaisivat ja ahmisivat kaikki ruokavarat mitä hänellä oli. Siksi hän peitti vesilekkerit ja elintarvikkeet hiekkaan. Kun hän neekerien huomaamatta oli lopettanut työnsä, vaipui aurinko taivaanrannan taa. Francisco oli jo saanut tuumansa selville; hän aikoi rakentaa laivan pirstoista lautan ja koettaa sillä päästä neekerien avulla mannermaalle. Tämä oli toinen yö, joka hänen oli vietettävä tällä autiolla, kammottavalla paikalla. Uskoen itsensä Kaikkivaltiaan huomaan hän vaipui kohta sikeään uneen.
Hän heräsi vasta sitten, kun auringon häikäisevät säteet sattuivat suoraan silmiin; niin uupunut hän oli ollut edellisen päivän levottomuudesta ja ponnistuksista sekä ensimmäisen unettoman yön tuskista. Hän nousi ja istuutui arkulleen. Kuinka erilaista nyt olikaan! Valtameri oli jälleen tyyni; ilma oli kirkas, ei pilvenhattaraa taivaalla, taivaanranta piirtyi terävänä vettä vasten. Hiljainen tuulenhenki hyväili tummansinistä merta, joka nyt oli vetäytynyt takaisin, joten hietasärkkä oli taas yhtä suuri kuin Franciscon sinne tullessa. Mutta siihen maiseman kauneus loppuikin; koko rantaäyräs oli täpötäynnä laivanpirstaleita, vesitynnyreitä ja kaikenlaista rojua, ja niiden joukossa lojui silpoutuneita hukkuneiden ruumiita.
Pelastuneet neekerit olivat kaikki kyyristyneet yhteen rykelmään nähtävästi sikeään uneen vaipuneina. Francisco lähti makuupaikaltaan kummun laelta ja laskeutui matalalle rantaäyräälle katsomaan, mitä pelastuskeinoja toisten onnettomuus ehkä oli hänelle tuottanut.
Suureksi ilokseen hän löysi koko joukon tynnyreitä, joista useat olivat täynnä hyvää vettä, sekä runsaasti rakennustarvikkeita, niin että hänellä oli tosiaankin kaikkea mitä tarvittiin lautan rakentamiseen, samoin myös ruokavaroja, joilla saattoi elää itse sekä elättää henkiinjääneitä neekereitä hyvän aikaa. Hän meni neekerien luo ja huusi heille, mutta nämä eivät vastanneet, eivät edes liikahtaneetkaan. Hän tyrkki ja sysi heitä, mutta turhaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, sillä hän pelkäsi heidän jo kuolleen uupumuksesta. Hän potkaisi yhtä heistä, mutta vasta kun hän oli rytyyttänyt miestä niin kovakouraisesti, ettei olisi muuten moiseen missään tapauksessa ryhtynyt, neekeri virkosi ja silmäili tylsästi ympärilleen. Francisco osasi hiukan värillisten kieltä ja puhutteli neekeriä. Suureksi ilokseen hän sai vastauksen murteella jota hän saattoi ymmärtää. Neekeri herätti kumppaninsa vielä kursailemattomammin.
Francisco sai mustat pian ymmärtämään, että heidän oli kyhättävä lautta voidakseen palata takaisin omaan maahansa, ja hän huomautti heille, että jos he jäävät luodolle, missä nyt olivat, vesi ja elatusvarat loppuvat pian ja heidän kaikkien täytyy menehtyä.
Nuo surkeat olennot eivät tienneet, oliko heidän pidettävä Franciscoa yliluonnollisena olentona. He puhelivat keskenään, muistivat hänen antaneen heille edellisenä päivänä raikasta vettä, tiesivät, ettei hän ollut haaksirikkoutuneesta laivasta, ja olivat kovin hämmästyksissään.
Olivatpa heidän mietteensä minkälaiset hyvänsä, niistä oli kuitenkin se hyöty, että he rupesivat pitämään nuorukaista esimiehenään ja ystävänään ja tottelivat häntä mitä kuuliaisimmin.