— Siitä saat, petturi! karjaisi Kain laskien jalkansa Hawkhurstin niskalle. Vetoan teihin, miehet. Ansaitseeko tämä mies enää olla perämiehenä täällä? Saako hän elää?
— Ei! ei! huusivat merirosvot. Kuolkoon!
Francisco astui silloin esiin. — Hyvät ystävät, hän aloitti, olette myöntäneet päälliköllenne suosionosoituksen. Sallikaa minun nyt pyytää teitä antamaan tämän miehen elää. Muistakaa, kuinka usein hän on johtanut teidät voittoon ja kuinka urhoollinen ja luotettava hän on tähän saakka ollut. Muistakaa, että haava vielä vaivaa häntä ja että se on tehnyt hänen mielensä ärtyisäksi. Hän ei voi enää olla perämiehenä, sillä hän ei voi nauttia päällikkönne luottamusta, mutta antakaa hänen elää ja lähteä pois laivasta.
— Olkoon menneeksi, jos suostutte siihen, sanoi Kain silmäillen väkeään.
Rosvot myöntyivät. Hawkhurst kohosi verkalleen seisoalleen ja hänet autettiin hyttiinsä. Toinen perämies korotettiin ensimmäiseksi perämieheksi ja hänen seuraajansa vaali jätettiin miehistön tehtäväksi.
Tämän tapauksen jälkeen vallitsi merirosvolaivassa kolmen päivän ajan järjestys ja rauha. Kain, joka nyt tiesi aivan varmasti miten hänen tuli menetellä, ilmoitti tuumansa Franciscolle, ja hänen aikeittensa vakuutena oli lahja, jonka hän oli antanut miehilleen luvattuaan heille oman osuutensa laivassa vielä olevasta saaliista.
Kainin ja Franciscon välille kehittyi tuttavallinen, jopa sydämellinen suhde, mutta Franciscon äidistä ja omista entisistä elämänvaiheistaan Kain ei tahtonut koskaan puhua mitään. Kun Francisco useasti kyseli häneltä noita asioita, hän vastasi aina: — Pian saat sen tietää, mutta et vielä. Rupeaisit vihaamaan minua liiaksi.
"Kostaja" purjehti nyt heikossa myötäisessä pitkin Puerto Ricon rannikkoa. Saman päivän iltana, kun maata oli ilmestynyt näkyviin, tuli aivan tyven kuunarin ollessa kolmisen mailin päässä rannasta, ja uusi ensimmäinen perämies ehdotti, että hän menee veneellä maihin noutamaan vettä joensuusta, joka oli kaukoputkella huomattu. Koska asia oli tärkeä, Kain myöntyi ja vene lähti maata kohti lastinaan joukko tyhjiä vesilekkereitä.
Nyt sattui niin, että "Kostaja" oli juuri vastapäätä saaren kuvernöörin don Alvarezin maatilaa. Clara oli huomannut kuunarin ja tavalliseen tapaansa ripustanut valkoisen liinan ikkunaan, sillä niin pitkän matkan päästä ei merimieskään olisi voinut erottaa "Kostajaa" "Enterprisestä". Clara oli sitten rientänyt rannalle rotkoon odottamaan Edvard Templemorea. Merirosvojen vene laski maihin juuri heidän tapaamispaikkansa kohdalla ja perämies hyppäsi rannalle. Clara juoksi vastaan, mutta ennen kuin hän oli huomannut erehdyksensä, perämies oli jo kopannut hänet syliinsä.
— Pyhä neitsyt! Kuka te olette ja mitä aiotte tehdä? huusi tyttö koettaen riuhtoa itseään irti.