Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä käsitellään.
Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin, kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian lahdessa kumossaolevine veneinemme.
Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.
34. Haikalojen hätyyttämänä.
En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut, pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.
Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta pääsi suuri nauru.
— Lieköhän, sanoi rouva — Reichardt, milloinkaan — näillä vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan on kellunut valtamerellä?
Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin hänkin joskus leikillä teki.
Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa, minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri palatakseen, niinkuin luulin, majalle.
Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen kiivaasti siipiään.