Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella, erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.
— Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta? kysyin eräänä päivänä.
— Käyttäisin ilolla — ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. — Mutta minä odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.
Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.
Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.
Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa veneeseen.
Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen. Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.
Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia, selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.
Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.
Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin, sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja pumpulialushametta.