Seuraavana päivänä en pyytänytkään häntä jatkamaan kertomustaan isästäni ja äidistäni, koska huomasin hänen tahtovan sitä karttaa ja olin jo siksi paljon muuttunut, että säälin häntä. Ajatukseni työskentelivät toisessa kysymyksessä: kuinka voisin oppia lukemaan noita kirjoja, jotka olin löytänyt arkusta? Ensimmäiseksi työkseni, aamulla noustuamme ylös, kysyin Jackson'ilta siitä.
— Kuinka se olisi mahdollista, vastasi hän? Olenhan sokea ja miten voisin sinua opettaa?
— Eikö löytyisi mitään keinoa? kysyin alakuloisena.
— Annas kun ajattelen, kyllä, löytyy ehkä eräs keino, jota ainakin voimme koettaa. Muistathan, mitä kirjaa kutsuin rukouskirjaksi?
— Kyllä, sitä ohutta pientä.
— Niin, tuo se tänne. No, sanoi hän, antaessani hänelle kirjan; sanopas, onko joka sivun keskellä suora viiva, joka jakaa sivun kahteen osaan, niin että sanat ja lauseet tulevat sen kummallekin puolelle.
— On, aivan varmaan, vastasin. Joka sivun keskellä, niinkuin niitä kutsutte, on suora, musta viiva ylhäältä alas. Sanat ja kirjaimet luullakseni ovat sen kummallakin puolella.
— Ja kirjaimista ovat toiset suurempia, kuin toiset, etenkin sillä puolella, joka on lähempänä reunaa.
— En tiedä mikä reuna on.
— Tämä, sanoi hän, näyttäen sivun laitaa.