Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat, ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui. Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen vaatetuksessani ja sanoi:
— No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.
Vastattuani hänelle, sanoin:
— Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä niillä tehdään?
— Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?
— Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?
— Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.
— Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä sain muutamia illallisekseni eilen.
— Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään, jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin, kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.
— Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä. Kuinka minun pitää menetellä?